Epävarmuus tulevasta

Fut

Kolmas karanteenipäivä

Epävarmuus tulevaisuudesta

Epätietoisuus siitä, mitä on tulossa, on yksi tekijä, mikä aiheuttaa ahdistusta. Olkoot sitä kuvaamassa tuo myrskyssä katkennut palmumme, joka itkee. Musta väri rungossa on puun sisältä erittyvää nestettä. Odotan josko palmu alkaisi vielä versomaan oksia. Odotamme, milloin ulkonaliikkumiskielto loppuu. Odotamme, milloin korona oltaisiin voitettu.

Tein aikanaan pakolaistyötä ja kävin pakolaisterapiakoulutuksessa. Siellä käsiteltiin muun muassa tulevaisuuden epävarmuuden aiheuttamia ongelmia. Silloin – ja edelleen – turvapaikkojen ja oleskelulupien odotus Suomessa oli pakolaisille pitkä, vuosia kestävä epätietoisuus tulevasta. Se ei ollut heille helppoa kestää. Pakolaisuus on näinäkin aikoina kasvava maailmanlaajuinen ongelma, valitettavasti.

Ihmiskunta on kokenut vaikeita aikoja – epävarmuutta tulevaisuudesta – monesti. Sodat ja kriisit, katastrofit ja luonnonmullistukset, puhumattakaan pienemmistä henkilökohtaisista katastrofeista yksilötasolla, sairaudet, menetykset, ihmissuhdekriisit.

Nyt olemme kaikki epävarmuuden tilassa. Emme tiedä kuinka kauan virus jyllää, emme sitä, pystymmekö terveinä, emmekä sitä, milloin pääsemme takaisin normaaliin arkeen, joka on sitä parasta elämässä.

Silti odotan, elpyykö palmuni, alkaako siitä versoa uutta elämää. Kolmantena karanteenipäivänä alan miettiä jotakin uutta, luovaa tekemistä, elämistä tässä hetkessä. Tulevaisuuden kauhukuvia ei kannata maalailla ainakaan mieleensä, kankaalle ehkä kannattaisi. Pitäisiköhän etsiä maalaustarvikkeet esille?

3 vastausta artikkeliin ”Epävarmuus tulevasta

  1. Minä odotan ensimmäisiä muuttolintuja, koivuun ilmestyviä hiirenkorvia ja jäiden lähtöä.

  2. Olimme varanneet matkan Teneriffalle huhtikuun lopulle, jotta pääsemme kokemaan vappumarssin Santassa. Nyt koronavirus päätti siirtää tämän reissun toiseen vuoteen. Mutta joskus sen haluamme kokea.

  3. Tässä hetkessä kannattaa elää aina – niin nytkin.
    Toki me kypsempään ikään ehtineet voimme ”karanteenissa” alkaa kirjoittaa muisteloitamme – vaikka vain yksittäisiä tapahtumia mitä mieleen kulloinkin juolahtaa. Muistelot voi jättää nuoremmille polville vaikka muistelotestamentin muodossa – jos ei kehtaa kaikkia asioita eläessään nuoremmille kertoa. Näin lapset ja lastenlapset (sitten aikuisena) löytävät omia juuriaan ja selityksiä elämänsä asioille – ehkä. Jonain päivänä nämä muistelot voivat olla monen ihmisen aarre – matka edeltävien sukupolvien kohtaloihin ja niiden ymmärtämiseen.
    Kyllä tämä koronapainajainen aikanaan päättyy, ja silloin osaamme taas jonkin aikaa arvostaa arkeamme, pienine vaikeuksineen ja ongelmineen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.